Oma tarinani paniikkihäiriöstä

Olen saanut paniikkikohtauksia melkein koko elämäni vuosien välein. Havahduin kuitenkin viime kesänä saamaani kohtaukseen laivan autokannella, joka oli elämäni pahin. Juoksin oksentamisen pelossa nelos kannelta kuudennelle kannelle vain löytääkseni vessan, joka oli varattu.

Silloin päätin hakea apua ja sainkin sitä hyvinkin nopeasti. Tosin ensimmäinen lääkäri, joka minua hoiti, mietti miksi kiusaan itseäni kyseisellä asialla. Päätin vaihtaa lääkäriä, joka tosissaan oli kiinnostunut auttamaan minua. Onneksi omalla psykiatrillani oli jo lääkäri tiedossa ja tapaan häntä yhä säännöllisin väliajoin :)

Oireena minulla alkoi olla julkisten paikkojen kammo. Aloin välttää julkisia paikkoja oksentamisen pelossa. Mikään ei olisi pahempaa kuin oksentaa julkisella paikalla kaikkien nähden. Olen kuitenkin oppinut sen, että jos menen suurempaan kauppaan, otan ostoskärryn. Siihen on helppo nojautua jos alkaa heikottaa. Lisäksi paniikin vallatessa menen esim. vaate osastolle, jossa ei ole paljoa ihmisiä. Tämän tietää myös mieheni ja tarpeen tullen auttaa minua pääsemään kohteeseeni. Nykyisin pystyn helposti asioimaan kaupassa myös yksin. Aikaisemmin ei olisi ollut puhettakaan.

Sain lääkkeeksi Citalopraamin ja rauhoittavat. Rauhoittavia käytän tarpeen mukaan.

Tällä hekellä olen työhönvalmennuksessa Kelan kustantamassa kuntoutuksessa. Mieleni halajaisi kovasti työelämään, mutta pelkään mahdollista takapakkia.

meitä on monia, jotka kärsimme tästä samasta sairaudesta ja joka tulee olemaan jollain tapaa koko elämämme ajan osana meitä. Sen kanssa oppii elämään. Välttämistä pelottaviin paikkoihin ei kannata ottaa tavaksi, vaan hakea apua. Paniikkihäiriö on melkein jokaiselle psykiatrille tuttu ja he osaavat auttaa ja antaa neuvoja, kuinka pärjätä arkisten asioiden hoidossa.
Kenenkään ei tarvitse olla yksin ongelmansa kanssa, siksi tämän blogin halusinkin tehdä.
Yhä edelleen toivon, että kertoisitte mitä haluaisitte minun kertovan ja puhuvan.

Mukavaa päivää kaikille <3

-A-