Pysäyttävä kirja

Luin eilen tähän asti pysäyttävimmän kirjan koskaan. Se kerto ajasta; tunneista, päivistä, viikoista, kuukausista, vuosista. Ootteko koskaan miettiny mihin ne omalla kohdalla menee? Elättekö siten, että voitte sanoa itselleni ja toisille, että "olen elänyt jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen" ? Minä tajusin, että itse en. Kun olin saanut kirjan luettua, aloin ihan oikeasti miettimään. Makasin sängyssä ja tuijotin kattoa ja mietin, mitä voisi tehdä toisin.

Sanotteko läheisille rakastavanne heitä?
Kohteletteko toisia kuten haluaisitte itseänne kohdeltavan?

Mulla alkoi tulla mieleen kaikki elämäni aikana tekemäni ja sanomani kauheudet, varsinkin niille omille rakkaimmilleni. Jos joitakin asioita vaan saisi tekemättömiks, niin olisin tyytyväinen. Kaikkea ei olisi tarvinnut kokea edes sen takia, että tietäisi elävänsä ja olevansa vahvempi.

Meillä ei ole kun tämä yksi elämä ja siinäkään ei loppupeleissä kovin paljoa aikaa ole. Miksi sitä ei eläisi siis niin, ettei tarvitse myöhemmin katua?