...

Kun on reissutyöläisen kanssa yhdessä, vaatii se molemmilta osapuolilta paljon. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Minulta löytyy molempia, en todellakaan kiellä Teroa menemästä töihin toiselle paikkakunnalle.

Ainut mikä vaivaa minua kaikkein pahiten on ikävä. Välillä sen saa laitettua ns. taakse, mutta joskus se taas tulee esiin enemmän. Tänään se on esillä enemmän. Muutama tunti sitten Tero lähti ajamaan 300km päähän. Heti kun Tero lähti, menin koiran kanssa lenkille ja sitten sänkyyn ja vaihdoin yövaatteet päälle.

Kun olo on tällänen, ei tee mieli tehdä mitään. En mielellään vastaa puhelimeen saati jää jutustelemaan naapureiden kanssa Eino myrskystä. Ruokakaan ei maistu, vaikka ois niin kova nälkä että oksettaa. Raahasin jopa läppärin sänkyyn, koska en kertakaikkiaan jaksanu olla alakerrassa tekemättä mitään. Yläkerrassa kun voin maata sängyssä ja katsoa televisiota.

Mulla on huomenna vapaapäivä - onneks!

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana nukahdin puoleks tunniks. Mulla oli niin kovin huono olo, että pamautin läppärin kannen kiinni kesken kirjoittamisen. Heräsin Teron viestiin, eikä ikävä tosiaankaan ollu helpottanu.

Ennen kun Tero lähti, minä sanoin: "Anna jonkun toisen ajaa. Mulla on sellanen olo, että jotain tapahtuu jos sä ajat." Viestissä johon heräsin luki juuri niinkuin toivoinkin; toinen henkilö ajaa.

Viisi minuuttia Teron lähdön jälkeen meidän pihaan ajo auto. Siinä oli kans Xenon ajovalot, joten tietenkin ajattelin ja toivoin, että Tero tulis kohta ovesta sisään. Mutta tokihan mä tiesin ettei se tulis, koska pakkohan sen on töihin mennä. Kunhan vaan toivoin.